Paimentytöstä aloitetaan

Enni Mustonen: Paimentyttö. Otava, 2013.

Paimentyttö on odottanut hyllyssä jo jonkun aikaa, mutta sopii hyvin joulunajan  lukemiseksi.

13-vuotias Ida Eriksson jää orvoksi ja työskentelee palkatta ensin paimentyttönä, sitten navettapiikana ja myöhemmin sisäpiikana. Palkka alkaa juosta vasta, kun Ida on päässyt ripiltä ja voi tehdä virallisen pestuusopimuksen.

Ida rakastaa kirjoja ja lukemista, hän lukee ja puhuu suomea ja ruotsia. Navettatyö oli raskasta, mutta pelkkää lekottelua ei ole myöskään elämä Topeliuksen perheen sisäpiikana.

Sujuvaa kerrontaa, kiinnostavaa ajankuvaa. Elämä iäkkään Zacharias Topeliuksen lähipiirissä antaa oman mielenkiintoisen säväyksensä tekstiin. Tämä on sarjan avausosa, minulla ei vielä ole jatko-osia, mutta enköhän niihin tartu ennen pitkää. Idea palvelusväkeen kuuluvan mutta sivistyneen naisen elämänvaiheiden seuraamisesta suomalaisen kulttuuriväen keskellä viehättää kovasti.

Joulunajan lukemista

Joulunajan suurin ilo on lukea kaikessa rauhassa uudelleen vanhoja kirjoja, ensimmäistä kertaa uusia kirjoja, kevyttä ja vielä kevyempää, ihan vain huvin vuoksi.

Ostaessani antikasta joululahjaksi kirjoja silmiini osui muutama Patricia Wentworthin Miss Silver -sarjan kirja, jotka ostin itselleni. Olen lukenut niitä joskus, ne ovat Miss Marple -tyylisiä dekkareita. Nyt ostamani kirjat Anna, missä sinä olet?, Askelkivet ja Myrkkyä kynässä olin kyllä lukenut jo aikaisemmin ja aika nopeasti muistin juonen, mutta ihan kivoja lukuhetkiä kuitenkin. 

Omasta hyllystä otin uudelleen luettavaksi Kaari Utrion Rakas Henrietta (suosikkikirjojani) sekä Ilkeät sisarpuolet. Pidän erityisesti näistä Utrion 1800-luvulle sijoittuvista epookkiromaaneista ja niiden ajankuvasta. Omasta hyllystä tuli myös L. M. Montgomeryn Sininen linna, jonka luen uudelleen aina silloin tällöin ja varsinkin silloin, kun oma sininen linnani tuntuu olevan kadoksissa.

Omasta hyllystä otin myös pitkästä aikaa Susan Cooperin Pimeä nousee -sarjan. Minulla on yhteisnide, jossa on kolme ensimmäistä kirjaa Yllä meren, alla kiven, Pimeä nousee ja Viheriä noita. Olikin kiva siirtyä niiden avulla kelttiläisen mytologian pariin. Luin nopeasti myös Derek Landyn Keplo Leutokalman, koska annoin kirjan sitten pois henkilölle, jolta tuo luurakoetsivästä kertovan sarjan ensimmäinen osa puuttui. Minulle jäi itselleni vielä joku sarjan myöhemmistä osista.

  Joskus olen antanut kysyjille lyhyen listan mieluisista joulukirjoista, mutta tänä vuonna en toivonut mitään erityistä.  Joulupaketista löytyi yllätyksenä Tuija Lehtisen Takaisin Sumulaaksoon. En ihan kauheasti pitänyt edellisestä osasta, mutta tämä sopi minulle paremmin.
Joulupakettien antia olivat myös Agatha Christien Golfkentän murha ja Tommy ja Tuppence -tarina Rikos yhdistää. Ne luvattiin ottaa mielellään takaisin, jos hyllystäni sattuvat vanhemmat painokset jo löytymään (taitavat molemmat olla). Yhdestä paketista paljastui myös Juho Pentikäisen ja Risto Pulkkisen Saamelaisten mytologia. Sitä lueskelen sitten joskus myöhemmin.

Naisenelämää: Minna Canth

Minna Rytisalo: Rouva C. Gummerus, 2018.

Minna Canthin elämästä on kirjoitettu yhtä ja toista (esim. Minna Maijala: Hellä, herkkä, hehkuvainen, Otava, 2014), mutta varsinkaan Minna Canhtin nuoruudesta ei oikeasti tiedetä kovin paljoa, joten romaanimuoto sopii elämäntarinaan hyvin. Mukana on siis sekä faktaa että fiktiota.

Taitavasti kerrottu tarina vie mukanaan ja kuljettaa lukijan Minnan kouluun, sieltä kotiin, avioliittoon ja perhe-elämään. Kirja päättyy puolison kuolemaan ja Minnan muuttoon Kuopioon lastensa kanssa.

Kirjan lopussa on vielä kirjoittajan kommetteja, mm. että tekstissä mainittu mahdollisuus jatkaa opintoja naimisiinmenon jälkeen on fiktiota, todellisuudessa se ei olisi ollut mahdollista. Vaikka rouva C:n elämä on kuviteltua, se voisi suurimmaksi osaksi olla myös totta. Joka tapauksessa kirja antaa ajattelemisen aihetta - ei ole kovin kaukana aika, jolloin naisen tärkein tehtävä ja usein ainoa mahdollisuus oli avioliitto ja kunnialliselle (keskiluokkaiselle) naiselle sopivia ammatteja oli erittäin vähän.

yksitoista yönaista

Mia Kankimäki: Naiset, joita ajattelen öisin. Otava, 2018. 447s. + kuvaliite.

Nykypäivän naisella on (kaikesta huolimatta) valtavan paljon suuremmat mahdollisuudet tehdä valintoja elämässään kuin menneiden vuosisatojen naisilla. Jotkut naiset ovat kuitenkin pystyneet toimimaan poikkeuksellisesti jo aikaisemminkin. Näitä naisia Mia Kankimäki kertoo ajattelevansa öisin miettiessään omaa elämäänsä.

Kankimäki kertoo kirjassaan kymmenestä naisesta, jotka ovat tehneet poikkeuksellisia asioita: matkustaneet, maalanneet.
Ensimmäinen nainen, Karen Blixen, saa eniten tilaa, sata viisikymmentä sivua. Blixenin innoittamana Kankimäki matkustaa Afrikkaan, vaikka pelottaa.

Muita matkustavia naisia kirjassa ovat Isabella Bird, Ida Pfeiffer, Mary Kingsley, Alexandra David-Néel ja Nellie Bly. Taiteiteilijoita ovat Sofonisba Anguissola, Lavinia Fontana, Artemisia Gentileschi ja Yayoi Kusama. Yhdestoista yönainen on tietenkin Mia Kankimäki itse, joka on irrottautunut tavanomaisesta työelämästään keskittyäkseen matkustamiseen ja kirjoittamiseen.

On hauskaa ja virkistävää lukea naisista, jotka ovat toimineet toisin. Aina ei kysymyksessä ole pelkästään oma valinta, ja monessa suhteessa poikkeusnaiset ovat kuitenkin pitäneet yllä naiseuteen kuuluvia standardeja, kuten ehdottoman naisellinen pukeutuminen tai neitsyyden korostaminen. Vaikka nainen oli minkälainen nero, hänen on kuitenkin pitänyt pysytellä joiltakin osin kunniallisen naisen roolissa. Siis joiltakin osin, sillä taiteellinen nerous, tutkimusmatkailu tai vastaava ovat olleet miehiselle alueelle tunkeutumisia.

Tätä kirjaa voi suositella kenelle tahansa, ajattelemisen aihetta siitä varmasti löytyy jokaiselle.

Kun naiset nukkuvat...

Stephen & Owen King: Ruususen uni. Tammi, 2018. 752 s.

Jostain syystä kutakuinkin kaikki maailman naiset sairastuvat outoon tautiin: kun he nukahtavat, heidän ympärilleen alkaa muodostua rihmakotelo, eikä heitä saa enää hereille. Jos kotelo revitään pois, nainen herää hetkeksi raivohulluna olentona, mutta nukahtaa sitten taas ja alkaa koteloitua uudelleen.

Poliisipäällikkö on nainen, naisvankilan johtaja on nainen - kaikki yrittävät valvoa niin pitkään kuin suinkin. Kummalliset huhut leviävät. Jotkut miehet intoutuvat polttamaan nukkuvia naisia. Paikkakunnan vankilassa on kuitenkin nainen, joka nukkuu, mutta ei koteloidu - tai näin ainakin eräät huhut kertovat.

Mitä tapahtuu, kun normaalielämän säännöt katoavat? Yhteinen huoli ei yhdistä, eivät kaikki ole samaa mieltä toimintatavoista. Kertomus muuttuu vähitellen reaalimaailman jännäristä yliluonnolliseksi tarinaksi. Kirja jätti melko lailla ristiriitaiseen tunnelmaan. Kinnostava joka tapauksessa.

Kartanoromantiikkaa

Alix Rickloff: Nanreath Hallin salaisuudet. HarperCollinsNordic, 2017. Suom. Virpi Kuusela.

Tapahtumat kuvaavat Katherinen elämää 1910-luvulla ja hänen tyttärensä Annan elämää 1940-luvulla.

Lady Katherine Trenowyth on hienostolady, joka tehtävänä on olla viehättävä ja solmia hyvä avioliitto.  Rakkaus osuu hänen kohdalleen ja hän tempaisee itsensä irti totutusta. Seurauksena on avioton tytär Anna. Katherine kuolee syöpään, kun Anna on 6-vuotias, joten salaisuudet jäävät selvittämättä. Anna ei tiedä edes isänsä nimeä. Punaisen Ristin sairaanhoitajana Anna saa määräyksen siirtyä työskentelemään äitinsä suvun kartanossa, jossa on sotasairaala.

Viihdyttävä kirja, vaikka kovin kaavamainen ja ennalta arvattava. Sellaiseksi tietysti tarkoitettukin.

Suomipoika kaukana

Marton Taiga: Valehtelin sinulle, Zorilla. Pokkari, Tammi, 1975. Alkuperäinen julkaistu vuonna 1944.




Martti Erik Hjalmar Löfberg (5.3.1907−24.2.1969) oli suomalainen kirjailija, joka kirjoitti seikkailu- ja jännitysromaaneja monilla eri kirjailijanimillä. Marton Taiga oli yksi hänen salanimistään. Löfberg oli 1930- ja 1940-lukujen suosituimpia suomalaisia viihdekirjailijoita. Hän julkaisi lukemistolehdissä noin 1500 tarinaa ja lisäksi hän kirjoitti kuutisenkymmentä kirjaa. Hänen suosituimpia henkilöhahmojaan olivat komisario William J. Kairala ja punatukkainen sanomalehtipoika Kid Barrow eli Porkkana.

Tämän tarinan päähenkilö on José Rojo, syntyjään Jussi Rohonen, jonka isä on suomalainen. Sattumoisin José jää vauraan kartanonherran don Paolon kasvatettavaksi ja nuorukaiseksi vartuttuaan hän taistelee kasvinveljensä Ignacion rinnalla Paraguayn sodassa.

Tällaiset seikkailukirjat olivat aikanaan erittäin suosittuja ja ymmärrän sen kyllä: eksotiikkaa, vauhtia, miehistä toimintaa, sankaruutta. Ja tietenkin se Suomi-kytkös. 

Rikoksia Baskimaalla

Dolores Redondo: Näkymätön vartija. Baskimaan murhat 1. Suom. Sari Selender. Gummerus, 2015.

Dolores Redondo on eräs tämän hetken "kuumista nimistä" kansainvälisissä dekkarikuvioissa.

Ylikonstaapeli Amaia Salazar joutuu palaamaan nuoruuden maisemiinsa selvittämään nuorten tyttöjen murhia. Tutkimusten pitkittyessä paikkakunnalla aletaan puhua basajaunista, legendojen myyttisestä metsän vartijasta. Mukana ovat myös nuoren naistutkijan ongelmat miesvaltaisessa työyhteisössä sekä omassa parisuhteessa.

Pidin tästä. Kirja on jännä sekoitus: dekkari, jossa on mukaana ripaus maagista realismia. Kirja on trilogian avausosa.

Venetsialainen rikos

Donna Leon: Nuoruuden lähde. (The waters of eternal youth.) Suom. Kaijamari Sivill. Otava, 2018.

Komisario Guido Brunetti saa vaimonsa sukulaisten kautta pyynnön tutkia vanhaa tapausta, jossa ei ainakaan silloin ole kirjattu olleen mitään rikollista. Arkistoissa on siis vain maininta tapahtuneesta eli kanavaan pudonneesta tytöstä, jonka joku paikalla ollut sai ongituksi ylös. Ei siis ole oikein mitään, mihin tarttua, ja kun ei ole rikosta, ei asiaan pitäisi käyttää poliisin resursseja. Yhtä ja toista kuitenkin selviää, rikoskin löytyy.

Viihdyttävä sarja, vaikka alkaa vähän toistaa itseään. Tämä kirja ei ole sarjan parhaimpia. Kuuluu kuitenkin niihin kirjoihin, jotka ilman muuta luetaan loppuun. Ja koko sarjan lukeneelle tietenkin vanhojen tuttujen hahmojen tapaaminen on jo itsestään kiinnostavaa ja palkitsevaa.

Dekkareita Helsingistä 2

Outi Pakkanen: Ruohonleikkaaja. Otava, 2007. (ensimmäinen painos 2006.)

Joel Itälä oli kiltti mies, ehkä vähän liiankin kiltti ja mukavuudenhaluinen, arvelee hänen leskensä Merja. Hän ei oikein osaa surra, kun puolisoiden suhde ei ollut kuumaa lempeä vaan paremminkin kaveriavioliitto.

Merjalla oli pieni syrjähyppy juuri ennen puolison yllättävää kuolemaa, mutta ei kaipaa kyseisen miehen yhteydenottoja. Sen sijaan hän kiinnostuu remonttiapua tarjoavasta komeasta nuoresta miehestä.

Ennen puolison hautajaisia lehteen ilmestyy tämän kuolinilmoitus, jonkun muun laittama, allekirjoituksella "Rakkaasi".

Siinä lähtökohtia tapahtumille. Jälleen eletään arkea, välillä hyvää, välillä ongelmallista yli kirjan puoliväliin ennenkuin mitään kauheaa tapahtuu.

Mukava ja viihdyttävä iltalukeminen. Ruokaohjeita ei tässä kirjassa ole eikä kokata muutenkaan kovin yksityiskohtaisesti.

Tuntemattomilla mailla

Sir Henry Rider Haggard: Kuolematon kuningatar. (She, 1887.) WSOY.

 Sir Henry Rider Haggard (22.6.1856–14.5.1925) oli brittiläinen kirjailija, joka julkaisi viisikymmentäkuusi seikkailuromaania ja lisäksi muita tekstejä. Hänen teoksensa sijoittuvat usein eksoottisiin, tuntemattomiin maihin ja niissä on mukana yliluonnollisia piirteitä. Haggardin teokset ovat olleet erittäin suosittuja ja ne ovat vaikuttaneet vahvasti myöhempään kirjallisuuteen. Hänen luomiaan henkilöhahmoja Ayeshaa ja monessa kirjassa esiintynyttä seikkailija Allan Quatermania ovat myös muut kirjailijat käyttäneet teoksissaan. Monia Haggardin romaaneja on filmattu, Kuolematon kuningatar ainakin seitsemän kertaa (ensimmäinen filmatisointi oli vuonna 1908).  

Ludvig Horace Holly ja hänen kasvattipoikansa Leo Vincey lähtevät Leon isän jättämien ohjeiden mukaisesti selvittämään Leon sukuun liittyvää, yli kaksituhatta vuotta vanhaa mysteeriä. Tällä matkalla he tapaavat Ayeshan, kuningattaren, jota kutsutaan nimellä Hän-jota-täytyy-totella. Ayesha kertoo tunteneensa Leon esi-isän yli kaksituhatta vuotta sitten.

Tämä kirja on klassikko jos joku. Ja tokihan tuntemattoman maan löytäminen on aina kiinnostavaa.

Dekkareita Helsingistä 1

Tilasin itselleni kierrätettynä erään kirjan, joka minulta puuttui, ja ostin samalla edullisesti muutamia kotimaisia dekkareita, joita esittelen täällä sitä mukaa, kun tulee luetuksi. Ko. dekkarit sijoittuvat kaikki nykypäivän Helsinkiin.


Outi Pakkanen: Talvimies. Pokkari. Otava, 2008. (Alkuperäinen 2007.)



Olen uskoakseni lukenut joskus (kauan sitten) joitakin Outi Pakkasen dekkareita, mutta en kyllä muista mitä. En näinollen osaa myöskään sanoa, onko tämä tyypillinen Pakkas-dekkari vai ei.

Kirjan alkupuoli olisi voinut olla viihteellistä romantiikkaa. Nykypäivän Helsinkiä, kiinnostavia henkilöitä, arkista elämää, ei ihan idylliä, mutta ei mitään kurjisteluakaan.

Murha tapahtuu vasta kirjan puolivälissä. Juoni ei oikeastaan johdattele odottamaan tätä murhaa, mutta ehkä siihen on viitteitä, kun katselee taaksepäin. Joitakin juonenkäänteitä arvasin, mutta murhaajaa ja motiivia en. Mietin, oliko chattailu kymmenen vuotta sitten jotain niin modernia, että sen oli ajateltu antavan juoneen lisäarvoa, ehkä aikanaan on näin ollut. Nyt, monet vastaavat lukeneena se tuntui (lähes) pelkästään tylsältä.

Mielikseenhän tämän kirjan kuitenkin luki, murhasta huolimatta kirja oli leppoisa ja hauskakin. Yksityiskohtainen ruoanlaitto ja loppuosan reseptit ovat takakannen mukaan mukana lukijoiden toivomuksesta. Kun en itse ole gourmet-kokkaaja, minusta tekstissä olevat ruoanvalmistusselostukset olivat turhia tapahtumien ja tunnelman pysäyttäjiä, mutta luultavasti fanit pitävät juuri tästä.

Kalevalaista tunnelmaa

Anna Malinen: Hämärikkö. Aarni, 2018.

Arvioni Kiiltomadossa: http://www.kiiltomato.net/anna-malinen-hamarikko/

sisarusten viikonloppu

Onkin kuukausi taas vierähtänyt edellisestä päivityksestä! Olen kyllä lukenut monta kirjaa, mutta en ole ehtinyt niistä kirjoittaa. Nyt korjaan asiaa, vaikka en kovin pitkästi taida muun kiiren ja flunssan keskellä kirjoitella.


Taina Latvala: Venetsialaiset. Otava, 2018.




Lainasin tämän kirjan kirjastosta melkein sattumalta.
Kolme sisarusta kokoontuu kesämökille, yksi haluaa keskustella mökin myynnistä, toiset haluvat juhlia. Välillä puhutaan isästä, joka on kuollut, ja äideistä, jotka ovat elossa. Salaisuuksiakin paljastuu kohtalokkaana viikonloppuna.
Olin kuullut tästä kirjasta jonkin varsin ylistävän kommentin, joten odotukset olivat korkealla, eikä kirja ihan niitä täyttänyt. Aivan lukukelpoinen romaani kuitenkin. Kansikuvasta en pitänyt.

se näyttää plussaa...

Anu Holopainen: Sydänhengitystä. Karisto, 2018.

 Anu Holopainen on kirjoittanut aikaisemmin mm. nuorten ulkonäköihanteista ja kauneuskirurgiasta teoksessaan Ihon alaiset (2015). Nyt hän on kirjoittanut realistisen nuortenromaanin kipeästä ja ajankohtaisesta aiheesta.

18-vuotiaalla Tiiralla tulevaisuudensuunnitelmat ovat selvänä. Jo vuosien ajan hän on tiennyt haluavansa meribiologiksi. Tiira rakastaa merta ja sukeltamista, ja hän haluaa tehdä konkreettista työtä maailman merien hyväksi. Heti lukion jälkeen hän on lähdössä Filippiineille vapaaehtoistyöhön mertensuojeluprojektiin. Kun Tiiran kuukautiset ovat myöhässä, hän ei haluisi uskoa asiaa, mutta totta se on: raskaustesti osoittaa plussaa. 

Raskaus, lapsen synnyttäminen ja vuosien äitiys, niitä on mahdotonta yhdistää Tiiran tulevaisuudensuunnitelmiin. Hän tietää heti haluavansa abortin. Mikäli hän antaisi raskauden jatkua, hänen pitäisi hylätä se tulevaisuus, jota varten hän on jo vuosia valmistautunut. Tiira on täysi-ikäinen, mutta hänen vanhemmillaan, sisarellaan, parhaalla ystävättärellään ja poikaystävällään on jokaisella jotain sanottavaa asiaan, joka Tiiran mielestä koskee nimenomaan ja vain häntä itseään.

 
 Tekstini tästä kirjasta Nuorisotutkimusseuran sivustolla: Oma ruumis, oma tulevaisuus

Ellen Lähde

Eppu Nuotio: Myrkkykeiso. Otava, 2017.

Eppu Nuotion uuden  dekkarisarjan aloitus on nimeltään Myrkkykeiso. Päähenkilönä on varhaiseläkkeellä oleva touhukas martta, Ellen Lähde.
Sen lisäksi, että Ellen selvittää kadonneen henkilön arvoitusta, hän hoitelee useammankin henkilön perheasioita ja hiukan omaakin elämäänsä.

Kirja on dekkariksi hyvin lempeä ja rauhallinen. Varhaiseläkkeellä oleva Ellen on luonteva ja melko uskottava hahmo. Sarjan toinen osa on nimeltään Anopinkieli. Kevyttä iltalukemista, joka ei vie yöunia.

Amanda on tyttö

Russo, Meredith: Tyttösi sun. Suom. Leena Ojalatva. Karisto, 2018. 

Sukupuolensa korjannut Amanda siirtyy uuteen kouluun, jossa kukaan ei tiedä hänen taustastaan. Silti elämässä riittää haasteita.

Kirja kertoo tärkeästä aiheesta, minkä lisäksi se on hauska ja kiinnostava. Kirjan lopussa on myös ihan faktatietoa, amerikkalaisesta näkökulmasta tosin.

Kirjoitin jokin aika sitten mietteitäni kirjasta Nuorisotutkimusseuran sivuille:
https://www.nuorisotutkimusseura.fi/ajankohtaista/lukukokemus/1823-onni-on-olla-oma-itsensae

Sotaa ja rakkauttakin Kiinasta

Mo Yan: Punainen durra. Suom. Riina Vuokko. Otava, 2016. 



Guan Moye (s. 17.2.1955), kirjailijanimeltään Mo Yan on kiinalainen kirjailija, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2012. Kulttuurivallankumouksen aikaan hän joutui lopettamaan koulun nähden välillä nälkää. Hänen kirjailijanimensä Mo Yan tarkoittaa ’älä puhu’. Hän kirjoittaa osin omien kokemustensakin pohjalta kiinalaisen yhteiskunnan kipukohdista, usein maagisen realismin keinoin. Mo Yan on kirjoittanut yli kaksikymmentä teosta, joita on käännetty yli kymmenelle kielelle. Suomeksi häneltä on julkaistu kolme romaania. Punainen durra sisältää neljä osaa, jotka kertovat elämästä sodan, vihan ja rakkauden täyttämällä kiinalaisella maaseudulla. Kirjan pohjalta on tehty elokuva nimeltä Punainen pelto (1987).

Kirjan kertoja on päähenkilön poika. Päähenkilö on kirjassa lapsi, mutta kertoja käyttää hänestä nimitystä 'isä', mikä ei salli lukijan hetkeksikään unohtaa, että joku kertoo tarinaa. Keskenkasvuinen 'isä' ja hänen isänsä eli 'isoisä' elävät keskellä Japanin-Kiinan sotaa 1937 ja kirjassa kuvataan paljon ja yksityiskohtaisesti sodan raakuutta.

Kertoja kertoo myös isoäitinsä tarinan, tästä hän käyttää nimitystä isoäiti. Fenglian eli isoäiti on 16-vuotias sievä maalaistyttö, jolla on pikkuruiset sidotut jalat. Naapurikylän varakas tislaamonomistaja näkee tytön ja pyytää tätä poikansa puolisoksi. Juorujen mukaan pojalla on spitaali, mutta isä on innoissaan, onhan uusi sukulainen jo luvannut hänelle lahjaksi muulin. Fenglian lähetetään kantotuolissa sulhasen luokse, kuten tapa on. Kotona käydessään Fenglian ei haluaisi palata spitaalisen miehensä luokse, mutta isä intoilee vain muulista, joka hänelle on luvattu.

Punainen durra on kiinnostava kirja, mutta samalla kauhea. Veri, ruumiskasat, koirat, silpominen - kirjassa on paljon hirveyksiä. Jotain siinä kuitenkin on, pakko se oli lukea loppuun.

Kiinnostavaa aavikkofantasiaa

Katri Alatalo: Käärmeiden kaupunki. Gummerus, 2017. 686 s.

Kharras-Dim on kaupunkivaltio keskellä aavikkoa. Yllättäen naapurivaltio Samitša hyökkää Kharras-Dimiin, vastarintaa tekevät surmataan ja muut viedään orjiksi Samitšan kaivoksiin. Kharras-Dimin hallitsijan nuorin tytär Ninette on saanut kasvaa huolettomana, onhan perheessä monta vanhempaa sisarta. Hän on ulkona palatsista hyökkäyksen aikaan, joten hänet otetaan orjien joukkoon tietämättä, että hallitsijaperheen jäsenistä yksi on vielä elossa. Ninetten lapsuuden seikkailukumppaneina ovat olleet ruukuntekijän oppilas Arry, joka myös vangitaan orjaksi ja velhon oppipoika Sulwaen, joka on poissa kaupungista hyökkäyksen tapahtuessa. Uusissa oloissa heistä kukin yrittää selviytyä, miten parhaiten voi.

Ostin tämän kirjan Finnconista ja se on odottanut hyllyssä lukemista. Täytyy sanoa, että kirja ylitti odotukset. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja tapahtumat jännittäviä. Aavikkomaisemaan sijoittuva fantasiamaailma on erilaisuudessaan kiinnostava. Ninetten ja käärmeitten suhde on myös kuvattu luontevasti, käärmeet eivät ole tytön tahdottomia käskyläisiä, vaan kesytettyjä lemmikkejä, eläinystäviä.




 

Kotimaista haltiaseikkailua

Jarkko Tontti: Vedeeran taru. Otava, 2012.

Rajajoki erottaa toisistaan ihmisten maan ja haltiamaan. Joen poikki kulkevalla sillalla partioivat toisella puolen ihmissotilaat, toisella puolen haltiat. Molemmat tietävät toisensa ahneiksi ja petollisiksi. Vedeeraa paheksutaan, koska hänen on nähty puhuvan joen rannassa nuorelle ihmispojalle, mutta tytölle on tapaamisessa selvinnyt, etteivät ainakaan ihan kaikki ihmiset ole pahoja.

Joen keskellä olevalla saarella on maanalainen järvi, jossa elää helmisimpukoita. Saaren omistuksesta päätetään käydä kilpailu, ja Vedeera arvotaan haltioiden edustajaksi. Vedeeran tuntema ihmispoika ilmestyy paikalle ihmisten edustajana. 

Vedeeran taru sai Lasten LukuVarkaus -kirjallisuuspalkinnon vuonna 2013.  

Jarkko Tontti: Vedeera vaarallisilla vesillä. Aviador, 2018. 

Vedeeran tarina sai jatkoa. Nyt Vedeera on saavuttanut täysi-ikäisyyden ja hänet nimitetään mukaan lähetystöön, joka lähtee virallisesti vierailulle ihmisten hallintaan kuuluvaan saarivaltioon. Todellisuudessa matkan tarkoituksena on myös löytää merirosvojen piilopaikka ja suosijat. 

Vedeera-kirjat käsittelevät ennakkoluuloja ja niiden voittamista. Päähenkilö on rohkea haltianeito, joka on valmis haastamaan totutut käsitykset ja oppimaan uutta. Hän saa todeta, ettei maailma ole lainkaan niin mustavalkoinen kuin hänelle on opetettu eivätkä kaikki vanhat tarinatkaan pidä ilman muuta paikkaansa. 

Hauskaa ja mielenkiintoista luettavaa. Olen myös oppinut, että haltioiden kissat näyttävät elävän lähinnä kermalla, mutta nehän eivät olekaan ihan tavallisia kissoja.