lauantai 26. elokuuta 2017

Vierailulla Burmassa ja itsessä

Sydämen ääntä ei voi unohtaaJan-Philipp Sendker: Sydämen ääntä ei voi unohtaa. Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi. Gummerus, 2017.

Olen nähnyt ihastuneita kommentteja tästä kirjasta ja sitä edeltävästä Sydämenlyönneissä ikuisuus, joten lainasin kirjan kirjastosta, kun sen satuin näkemään. 

Kokonaisuutena kirja oli mielenkiintoinen ja mukaansatempaava, vaikka paikoin tuntuikin, että aikaisempi kirja olisi ollut hyvä lukea ensin. Kirja vie lukijan turvalliselle, mutta jännittävälle ja eksoottiselle matkalle aivan toisenlaiseen maailmaan. Ongelman ratkaisun etsiminen suorastaan vaatii käymään oudoissa paikoissa ja tapaamaan vieraita ihmisiä, tilanne on kaikin tavoin aivan erilainen kuin tavallisen turistin kohdalla. Päähenkilöllä Julialla on burmalainen veli, jonka seura mahdollistaa hänelle paljon sellaista, jota kuka tahansa amerikkalaisnainen ei voisi kokea.

Tästä kirjasta näkee, miten vahva on kirjallisuuden (ja mielikuvituksen) voima. Kirjan kerrontatapa ja yksityiskohtaiset kuvaukset antavat vaikutelmaa tositapauksesta, todellisuuspohjaisesta kerronnasta. Tuntuu, että Julia on olemassa ja että hänelle on todella tapahtunut tällaista. Lukija "tuntee" Burman tuoksuineen ja tapoineen kuin olisi itse käynyt siellä. Todellisuudessa kirjoittaja on saksalainen journalisti, eikä tapahtumilla ole todellisuuspohjaa, vaan kaikki on kirjailijan mielikuvitusta.

Kirjan alku muistutti hiukan romantica-lukemistoja, ja olihan yksi kirjan keskeisistä kysymyksistäkin "Miksi sinulla ei ole miestä?" Itsensä etsimisessä taas tuli mieleen Elizabeth Gilbertin Eat, pray and love. Aika samalla tavalla käsitellään minua, minua, minua. Molemmat kirjat antavat kyllä omalla tavallaan paljonkin ajattelemisen aihetta. Kenellekään ei varmaan tee pahaa pysähtyä aina joskus kysymään: Kuka minä oikeastaan olen ja mitä haluan elämältä? Mikä oikeastaan on tärkeää?

lauantai 12. elokuuta 2017

Worldcon

Worldconissa kävin kirjaostoksilla. Erinäisten seikkojen vuoksi varsinainen con-vierailu ei tullut kysymykseen, mutta kävin kuitenkin katsastamassa tunnelmaa myyntiosastolla, jonne pääsystä ei tarvinnut maksaa.

Myyntipuolella  ja kahvioissa liikuskeli kohtalaisesti ihmisiä, muutamia tuttujakin. Liikkeellä olivat myös mm. Ghostbustersit ja hienoja cosplay-asuja näkyi muutenkin. Joissain nimikirjoituspöydissä oli melkoisesti jonoa (esim. Robin Hobb), joissain jopa hyvin pitkiä jonoja ja tuntien jonotusta (George R. R. Martin). Muutamassa pöydässä oli vain muutamia nimmareiden pyytäjiä. Kirjojen lisäksi myytavänä oli runsaasti oheistuotteita, erityisesti animeen ja mangaan liittyvää.

Ostin muutaman kirjan (osa uusia, osa käytettyjä). Joistakin tulee sitten tännekin tekstiä, kunhan taas palaan kotimaahan ja ehdin lukea.

maanantai 7. elokuuta 2017

lyhytnovelleja

https://cdn.holvi.com/media/poolimage.image/2017/04/10/dcad44daed9aad156b6fbe964fb643c34ce615f2.jpgInspiroivia lyhytnovelleja

O. E. Lönnberg: Langanpäitä. Osuuskumma, 2017.


Lönnbergin Langanpäitä sisältää sata lyhytnovellia, hiukan pidempiä kuin sadan sanan raapaleet. Jokaisessa tekstissä lukijalle ojennetaan langanpäätä, tilannetta tai tapahtumaa, josta oma mielikuvitus voi keriä lisää.

Tekstit on ryhmitelty kolmeen osaan, "Katseita ja kohtaamisia", "Lupauksia ja odotuksia" sekä "Lähtöjä ja selviytymisiä". Osa teksteistä sijoittuu selvästi spefiympäristöön, osa voisi kuvata kenen tahansa naapurustoa. Monien tekstien teemana on jonkinlainen valinta tai tilanne, jossa ei ole mahdollisuutta valita. Tarinat, langanpäät, sisältävät enemmän kuin tekstin sanat kertovat.

Sivun mittaisia tekstejä on helppo lukea vaikka yksi kerrallaan tai sitten vain ahmia eteenpäin. Itse huomasin, että tuli aina vain käännettyä uusi sivu, vaikka ajattelin, että "tämä aukeama vain vielä".


Kuvittelen, että näitä langanpäitä olisi myös aika hedelmällistä lukea yksi kerrallaan, antaa idean hautua hiukan ja sitten kirjoittaa oma tarina tekstin inspiroimana. Jos olisin sanataideohjaaja, antaisin tällaisen tehtäväksi...




sunnuntai 6. elokuuta 2017

Pakene tai kuole

Stephenie Meyer: Kemisti. Suom. Ilkka Rekiaro. Otava, 2017.

Kemisti
Houkutus-sarjan kirjoittaja Stephenie Meyer liikkuu kirjailijana genrestä toiseen. Houkutuksen jälkeen julkaistu Vieras oli scifiä, Kemisti on jännityskirjallisuutta.

Kemisti osui mukaan kirjaston uutuushyllystä. Kirja oli lukulistallani heti kun kuulin, että tällainen on tulossa, joten oli mukava päästä siihen käsiksi melko tuoreeltaan.









Kemiallisen kuulustelun asiantuntija tietää liikaa ja hänet yritetään tappaa. Hän pakenee, mutta tappajat löytävät hänet kerran toisensa jälkeen. Varotoimiensa ansiosta hän selviää taas hetkeksi pakoon. Selvästikin hän on uhka jollekulle, vaikka hän ei itse tiedä, kenelle.

Kemisti sisältää vakoojaromaaneista ja vastaavista tuttuja kuvioita höystettynä tappavilla aineilla. Päähenkilö on nuori nainen, mikä on tämäntapaisissa tarinoissa melko harvinaista. Vainoharhaisuus on viisautta, kun pienikin erehdys voi maksaa oman hengen, ehkä myös jonkun muun. Vauhdikkaat ja jännittävät tapahtumat on kuvattu siinä mielessä todentuntuisesti, että helposti alkaa ajatella, millaista olisi olla pakosalla koko ajan ilman tietoa pysyvästä turvapaikasta. Romanttinenkin kuvio kirjasta löytyy, jälleen ensi ajattelulla mahdoton (vrt. Houkutus, Vieras).

Kemistin arvioisin kouluarvosanalla tyydyttävä, siinä 7 ja 8 tienoilla. Ihan mukavaa luettavaa.

perjantai 4. elokuuta 2017

Kotimaista kauhua

Anne Leinonen: Metsän äiti. Atena, 2017.

Metsänäiti

Kirjastosta ilokseni löysin tämän, jota olen jo jonkun aikaa havitellut luettavakseni...

Riina palaa kotikyläänsä kesätyöhön ja sekä menneet että nykyiset oudot tapahtumat nousevat esiin.

Metsän äiti on kiinnostava ja jännittävä kirja. Monet kirjan yliluonnollisistakin tapahtumista tuntuivat hyvin aidoilta ja luonnollisilta, vaikka eivät kuitenkaan silti itsestään selviltä tai ennalta arvattavilta. Leinonen osaa käyttää kansanperinteen aineksia tyylikkäästi, alleviivaamatta ja hienovaraisesti soveltaen. Kirjassa oli yllättäviä ja jännittäviä käänteitä. Muutaman kerran iho nousi kananlihalle... Nautinnollinen lukukokemus!

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Ystävyyttä ja salaisuuksia

Anna Hallava: Valpuri Vaahteran maaginen korva. WSOY, 2017. 220 sivua.

Arvioin tämän kirjan Onnimanniin, mutta laitan muutaman sanan myös tänne.

Pidin kirjailijan kahdesta aikaisemmasta kirjasta (Sammakkoprinsessa 2015 ja Huulituli 2016), joten odotin tätä uutta toiveikkaana enkä pettynyt. Tämä, kuten aikaisemmatkin kirjat, on suunnattu nuorille eikä missään tapauksessa minun ikäiselleni lukijalle. Vaadittiin siis hiukan eläytymistä, mutta se kyllä sujuu minulta kohtalaisesti.

Valpuri elää tavallisessa maailmassa, jossa on myös yliluonnollista. Valpurin äiti on noita, mutta sellaisesta ei puhuta kavereille.Harmi kyllä, äiti on surkea noita, eikä jättiläisfinnin poistamiseksi tehty taikaliemi täytä tehtäväänsä. Sen sijaan Valpuri alkaa kuulla poikien ajatuksia. Häntä kiinnostaisivat ihanan Kasperin mietteet, mutta hän saakin kuulla huolestuttavia ajatuksia muualta. Ja kun uusi luokkakaveri Nooa vielä vähän patistaa, Valpuri laittaa asioita kuntoon parhaansa mukaan.

Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja hauska, mutta lisäksi se sisältää teemoja, jotka antavat ajattelemisen aihetta. Transsukupuolisuus, anoreksia, kiusaaminen, seurustelu... Suosittelen! Myös Laura Lyytisen suunnittelema kansi on kiva!

http://annahallava.com/wp-content/uploads/2017/06/ah_valpurikansi.png

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Novelleja

korpinkansiHänen huulensa ovat metsä. Novelleja. Toim. Anne Leinonen. Kulttuuriyhdistys Korppi, 2017.

Kiinnostava kokoelma uusia novelleja. Keskeisessä roolissa ovat useimmiten metsä, suo ja usva. Vaikka tarinat ovat keskenään erilaisia, kokoelma on varsin tasainen ja korkealaatuinenkin.


Merja Mäki: Metsähinen. / Metsän ja suon mystiikkaa.

Satu Piispa-Hakala: Tasku. / Kiinnostava ja omaperäinen idea.

Heikki Nevala: Lihaperkele. / Muinainen sopimus ja halu kostaa. Vaikuttava teksti, pidin.

Tarja Sipiläinen: Sankar jylhän kuusiston. /Metsän kutsuvia salaisuuksia tässäkin.

Inkeri Kotro: Äidin takki. / Ihmiset vaihtuvat, tarinat jäävät. Pidin tästä.

Toni Saarinen: Vanha Obadiah Pike ja hänen vaimonsa. / Herkullisen kiinnostava tarina.

Eero Korpinen: Helgronin tuomitsemat. / Elämän ja kuoleman rajalla liikutaan, vaikuttavaa kuvausta.

Magdalena Hai: Hänen huulensa ovat metsä. / Viehättävä tarina rakkauden voimasta.


Shimo Suntila: Valkeat luut. / Menetystä, mystiikkaa. Plussaa siitä, ettei selitetä liikaa.

Jussi Katajala: Vaiti metsä on lintuineen. / Metsän tehokasvatusta ja sen seurauksia. Kiinnostava tarina.

Joni Kuusisto: Puomi. / Pelottava kotimatka, kuvattu hyvin.

Maija Haavisto: Virvatulenpenikoita. / Vähän erikoisempi haastattelukeikka. Pidin.

Pii Nahkuri: Leipäpuu. / Ikävä työyhteisö, mutta ikävä on tavoitteenakin.

Helena Waris: Tsarmi. / Inari - nainen, järvi ja tärkeä tavoite.

Artemis Kelosaari: Mitä Tähkäkorvessa elää. / Suolla voi törmätä sellaisiin olentoihin, joita ei haluaisi edes painajaisiinsa.

Asta Leppä: Ihmisen nahka. / Toivotonta rakkautta.

J. S. Meresmaa: Sydämeni avoin hauta. / Naapuriapu ei aina ole toivottavaa.

Kuten jo sanouttu, kokoelman kaikki novellit ovat hyviä. Erityisesti mieleen jäivät Äidin takki, Obadiah Pike ja virvatulenpenikat.
Pidän tarinoista, joissa kaikkea ei selitetä auki, vaan jätetään tilaa lukijan mielikuvitukselle. Parhaat tarinat jäävät mieleen kaivertamaan tavalla tai toisella.